"My friends are so beautiful.."

Aina kun ajattelen sanaa Friends, minulle tulee mielee Band of Skulls'n biisi 'Friends' ja TV-sarja Friends.
Pidän molemmista.

Se, että ihmisellä on kavereita ja ystäviä, on upea asia. Onkin sanoinkuvailemattoman vaikeaa sanoin kuvailla miten hienona asiana pidän ystäviäni ja kavereitani.

Luin tuossa joku viikko sitten netistä, ehkä iltalehden sivuilta, jutun joka kertoi mistä tunnistaa ystävyyden loppuneen. Siinä puhuttiin ainakin siitä, että toinen ei tahdo nähdä ellei itsellä ole asiaa tai ongelmaa, joka vaatii apua. Puhuttiin myös siitä, että toinen nauraa toisen ongelmille. Tässä kohtaa tulin ajatelleeksi sellaista pikkuseikkaa, että jos se ystävyys on loppumassa, niin eikö sitä muka tunne sen verran epävarmaksi toisen seurassa, ettei luota toiseen enää sen vertaa, että kertoisi ongelmistaan ja asioistaan? Minulle ainakin tulee viilentyneiden kaverisuhteiden vallitessa sellainen olo, että kunnei nyt tiedä, että ollaanko enää, niin en ala kertomaan omia juttujani. Tuo epätietoisuus on kyllä raastavaa, mutta se olisikin melkoinen kuolemanisku KYSYÄ asiaa. Varsinkin, jos ystävyys todellakin olisi loppumassa.

Ystävyys on onneksi vielä helppo määritelmä. Varsinkin jos vaihtoehdot ovat rajoittuneet ystävään ja kaveriin. Mutta ystävä vai enemmän kuin ystävä, saattaa olla vaikeampi. After all, onhan se ainoa, ero siinä lähinnä fyysinen. Ystäviä saa pussata, mutta ei sen enempää..Ellei ole jotain ihmejärjestelyä... Ystäviä saa myös halata ja koskettaa. Mutta tuo nyt on vain minun mielipiteeni. Kaikki eivät tykkää siitä, että heitä kosketaan. Toisille kaikki fyysinen toiminta kuuluu siihen enemmän kuin ystäviä -juttuun.. Myönnettäköön, että tuossa omassa ideassani, että ystäviä saa koskea,halata ja pussata on se ongelma, että tunteet voivat muuttua ja sitten väärät ideat tulevat..

Ihmissuhteissa on sekin inhottava puoli, että joskus niistä ei tosiaan tiedä mitä ne ovat: Ollaanko me kavereita vai ystäviä? Vastaatko sinä 'Kavereita' ja minä sanon 'Ystäviä', awkward...
Minusta kaverit ovat lähinnä niitä, joiden kanssa hengataan vaan. Ja ystäville voidaan kertoa syvällisempiä juttuja. Joten ero on mielestäni ilmeinen.. Ero on yhtä iso kuin ystäväpojan ja poikaystävän välillä: Ystäväpoika on poika, jonka kanssa hengataan ja kerrotaan asioita, mutta poikaystävä..no, poikaystävän kanssa voi tehdä mitä vain yhdessä halutaan. Ja jos ystäväpoika sanoo, että pitää mennä, niin hän menee. Mutta poikaystävä sanoo, että pitää mennä, mutta voit tulla mukaankin tai sitten en menekään.
Toki välimuotojakin löytyy.

Joskus minua ärsyttää miten ihmiset haluavat lyödä leimoja kaikenlaisiin ihmisyhteyksiin. Minusta totuus nimittäin on, että usein ihmiset eivät tiedä itsekään mistä on kyse ja jotkut eivät uskalla tai halua miettiä asiaa. Tunsin joskus nuoren miehen, joka oli vapaassa suhteessa erään tytön kanssa. Anteeksi mitä vittua.. Eli te voitte hengata ja oikeastaan seurustella muidenkin kanssa? Tehdä mitä ja ketä haluatte? Ehm..
En ymmärrä miten joku voi elää vapaassa suhteessa! Suhdehan on juuri sitä, että on pari jonkun kanssa.Ja pariin kuuluu vain kaksi ihmistä. Vaikka olenkin kuullut kaikenlaisia kliseitä siitä, että jos toista rakastaa niin antaa sen juosta vapaana. Kuullostaa hienolta, ja tavallaan jopa sopivalta, sillä ovathan monet miehet melkoisia villieläimiä. Mutta jotenkin nekin on kesytettävä. Eikä suttakaan varmaan kesytetty niin, että sanottiin, että "Tuu käymään aina kun kiinnostaa.." Minusta ei ole vapaaseen suhteeseen. Minusta se on molempien osapuolien huijaamista. Kaipa tuo on niille, ketkä ovat niin epävarmoja, etteivät uskalla vaatia, että toinen on "VAIN minun".
Minä en kuulu heihin. Minä uskallan vaatia. Ja niin minä yleensä teenkin. Joka päivä, joka minuutti. Mikä on minun on vain minun. Oli kyse sitten tuolista,paikasta,kaverista,ystävästä tai poikaystävästä. Kaikki yhtä minun. En ole vielä saanut jäsenneltyä kokonaiskuvaa siitä, mitä omistushaluni on. Onko se epävarmuutta? Epäluottamusta?Luottamusongelmia yleensäkin? Vai ihan vain vittumaisuutta..

Ystävyyden ja kaiken kiintymiseen liittyvän pahin sivutuote on se, että niistä ihmisistä tulee oikeasti tärkeitä. Ja kun joutuu elämään hetken niitä ilman, tulee avuton ja tyhjä olo.
Minulla on juuri nyt tuollainen tunne.
Yksi on tuolla, toinen tuolla..joku meni Turkuun, joku on ulkomailla, joku meni pohjoiseen, joku on kipeä ja joku töissä ja yksi nukkuu.

Avuttomuuden ja tyhjän olon seuraava, pahempi muoto on se olo, kun ei ole jonkun rakastamansa seurassa. Tai jonkun kenestä tykkää-tykkää. Tai pitää silleeen.. Se olo on lamauttava. Varsinkin, jos on vainoharhainen. Se olo saa sinut levottomaksi ja masentuneeksi. Varsinkin, jos omistaa mielestään syyn pelätä, että toiselle käy jotain. Se olo saa sinut pelkäämään pahinta.  Se olo saa sinut suuttumaan ja päättämään, että olet hänelle vihainen. Se olo saa sinut unohtamaan nälän ja janon, vaikket olisi syönyt viikkoon. Se olo saa sinut haluamaan nukkua, kunnes näette taas. Mutta kun näette taas, unohdat kaiken. Voisit kyllä syödä hänet nälkääsi, ainakin tietäisit missä hän on. Et ole enää vihainen,et masentunut, etkä levoton. On vain onnellisuutta.
Niin yleensä tapahtuu, kun saa mitä todella haluaa ja tarvitsee.